1. luukku: Valoa pimeässä

Vihdoin koitti tää aika vuodesta, kun joulunodotus virallisesti alkaa ja saan ripustaa puisen tähden ikkunaani ja nauttia sen luomasta lempeästä valosta. Rakastan tätä fiilistä, kun kyntteliköt ja tähdet laitetaan ikkunoihin, ja laatikosta, josta ne on kaivettu esiin muiden joulukoristeiden seasta, leijuu nenään ihana jouluinen tuoksu, joka herättää paljon muistoja edellisistä jouluista. Mein kotona tuoksuu muutenkin jo ihan joululta, kun pikkusisaret leipoo pipareita ja kynttilä loistaa iloisena työpöydälläni.

 

Mun joulufiilis tuli tänä vuonna oudon aikaisin; en muista, millon viimeks oisin odottanu joulua ja lauleskellut joululaului jo lokakuussa. Se on kuitenkin vaan hyvä, sillä kun on jotain, mitä odottaa, jaksaa paremmin. Tää syksy on ollu ajoittain tosi synkkä, erityisesti ennen lumen tuloa, kun viikko toisensa jälkeen kului harmaassa pilviverhossa ja kylmässä sateessa. Se on ollu myös henkisesti synkkä ja välillä oli päiviä, etten tehny oikeesti mitään, lojuin vaan sohvalla ajan soljuessa ylitseni tyhjänä ilman ajatuksia siitä hetkestä tai tulevaisuudesta. Siksikin on ihanaa, et vaikka päivät vaan pimenee entisestään, niin kaiken keskellä on kuitenkin joulu, joka loistaa kuin suuri tähti taivaalla kutsuen luokseen ja vahvistaen meitä sanomallaan.

Syttyi siunattu joulutähti

yöhön maailman raskaaseen,

hohde määrätön siitä lähti,

viel´ on auvoa ihmisten;

kun se loistavi lasten teille,

päilyy järvet ja kukkii haat,

kuusen kirkkahan luona heille

siintää onnelan kaukomaat.



Lainaus joululaulusta Arkihuolesi kaikki heitä, säv. Leevi Madetoja, san. Alpo Noponen