Vietin viime viikon lopun nuortenleirillä samassa paikassa,
jossa veli oli rippileirillä ja Jenna ja Hennu isosina. Talviturkki tuli
heitettyä ihan mukiinmenevän lämpimään veteen, iltaohjelmien leikit loihtivat
hymyn huulille, veli opetti mut pelaamaan biljardia ja pääsin tutustumaan
syvemmin vanhoihin tuttuihin ja tapaamaan ihan uusiakin, yksinkertaisesti
mahtavia ihmisiä! Yhdyn myös ihan täydestä sydämestäni tuohon Jennan
kommenttiin, että positiivisuussydämet olivat parhautta! Koska ne tosiaan oli!
Omani iskin huoneeni seinälle, että voin siitä imeä itseeni itsevarmuutta, kun
huono päivä yllättää. ;)
Leirillä pääsin osallistumaan myös samoihin opetuksiin kuin
riparilaiset. Pastorit oli ihan mahtavia, kun ne osasi huumorilla höystetysti
opettaa Jumalasta ja Raamatusta tosi syvällisiä ja upeita juttuja. Jotenkin
aiempaa selkeämmin muistui mieleen, että jumalanpalveluksessa Jumala palvelee
seurakuntalaisia eikä päinvastoin, ja että ihmiset kiittävät, ylistävät ja
saavat vain ottaa vastaan. Opin, että Garth Brooksin sanoin ”some of God's
greatest gifts are unanswered prayers” ja että pahimmillaan toisen käskyn
rikkominen on sitä, ettei käytä Jumalan nimeä ollenkaan. Ymmärsin, että
avioliitto on varjokuva Jumalan ja seurakunnan suhteesta, ja että morsiamen
valkoinen puku on kuin Jeesus-puku, johon meidän kaikki on kasteessa puettu, ja
että sulhasen musta puku kuvaa syntejä, jotka Jeesus otti kantaakseen. Käsitin,
että taivas todella on siellä, missä Kristus on, ja että Kristus on Sanassa ja
sakramenteissa!
Sunnuntaina meillä sitten juhlittiin veljeä. Konfirmaatiomessussa
lauletusta virrestä jäivät mieleen sanat:
Tapettu on Karitsamme
kerran kaikkein edestä.
Ikuisena uhrinamme
olet täysi, riittävä.
Halleluja, halleluja,
halleuja, halleluja!
Synnit meistä puhdistat.
(Luterilaisia virsiä 729, säkeistö 4)
Amen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti